Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi

Hiljaiseloa on jatkunut pitkään jo kesätauonkin vuoksi. Tällä hetkellä siihen on kuitenkin toinen syy...

Elokuun puolella Roope palaili lomalta takaisin työntekoon. Hiljalleen liikuntamäärää lisäten. Perjantaina elokuun 21. päivä oltiin sitten taas estevalmennuksessa. Heppa kulki kivasti, vaikka väsymystä oli ilmassa. Ensimmäinen valmennus tauon jälkeen, lämmin ilma ja pohja kuiva, eikä varmasti kuskikaan aivan terässä tauon jälkeen ollut. Siitä huolimatta oli kiva olla valmennuksessa ja suunniteltiinkin Tyttelin kanssa laatuarvosteluihin menoa lokakuussa. Ajatuksena oli, että Tytteli esittäisi Roopen. Itse en koe olevani sellaiseen valmis. Vaikutti siltä, että aikataulullisestikin tämä tavoite olisi mahdollinen.

Kotona hoidin Roopen ja päästin sen takaisin laitumelle. Tallilla oli illalla muutakin porukkaa iltatallin aikaan. Oltiin siinä laitumella, kun tapahtui jotain sellaista, etten haluaisi sitä edes pahimmalle vihollisellenikaan.

Roopen laidunkaveri oli Roopen läsnäolosta eri mieltä. Roope yritti väistää, mutta aita oli sen verran edessä, ettei se kunnolla päässyt kääntymään. Samassa kaveri oli jo kääntänyt takapäänsä ja latasi molemmilla takajaloilla Roopea kohti. Kuului hirveä pamaus ja näin laidunkaverin kavioden osuneen Roopen oikeaan kyynärpäähän. Tästä Roope säntäsi laitumen toiselle puolelle. En enää itse nähnyt muuta, kuin sen, että Roope juoksi kolmella jalalla.

En osannut siinä tilanteessa muuta, kuin huutaa. Putosin vain itkien maahan. Ei taas! Noiden hevosten kanssa on ollut riittävästi huonoa tuuria.

Yksi meni Roopen perään ja toinen tuli kyselemään, sattuiko minuun. Ei, ei sattunut. Paitsi henkisesti, ja lujaa. Reaktioni sinänsä oli turha, ei se mitään auttanut, mutta ei sille mitään voinutkaan.

Ylös noustessani näin, kuinka Roope käveli todella huonosti. Sen oikea etujalka käytännössä petti alta. Jotkut askeleet onnistuivat, monet eivät. Saatiin Roope rauhallisesti siirrettyä talliin, jossa kylmäsin lavan ja kyynärpään aluetta. Olin aivan rikki. Pelkäsin pahinta. Tietysti minun tuurilla jalka olisi murtunut tai nivel rikkoutunut. Muut vakuuttelivat, että totta kai tuollaisesta potkusta tulee lihakset kipeäksi ja ehkä arpikudostakin. Pelko luopumisesta oli suuri. Oikeastaan valtava. En vielä ole valmis luopumaan tästä hevosesta. Roope on vasta neljä ja silti takana oli jo melkein kolme yhteistä vuotta. Niin monta yhdessä opittua asiaa ja niin monta vielä edessä olevaa asiaa.

Roope sai yöksi kipulääkettä ja lepoa. Seuraavana päivänä se käveli aivan yhtä huonosti. Tietysti oli myös lauantai. Maanantaina aukeaisi Teivon klinikka. Soitin päivystäjälle ja pyysin kipulääkettä maanantaihin asti. Ohjeeksi tuli pitää hevonen karsinalevossa maanantaihin asti. Näin tehtiin. Hevonen oli onneksi pirteä, söi ja joi. Onneksi.

Maanantaina soitin Tampereen Hevosklinikalle heti aamulla. Sain ajan heti samalle päivälle. Tiedossa oli, että joudutaan odottelemaan, sillä Roope oli hieman ylimääräisenä päivässä, mutta oireet olivat niin voimakkaat, että oli pakko katsoa.

Isä tuli klinikalle mukaan. Onneksi itselläni oli juuri loppunut työt ja näin oli vapaata. Roopelle oli vaikeaa tulla traikkuun. Kalteva alusta oli jalalle myrkkyä. Lopulta se osittain hyppäsi kolmella jalalla koppiin. Perillä kopista pois tuleminen oli todella vaikeaa. Selvästi jalan siirtäminen taaksepäin ja siitä varaaminen teki todella kipeää. Jalka ei näin edes kantanut kunnolla. Lopulta Roope pääsi kopista ulos. Käveleminen oli hidasta ja vaikeaa. Jokainen pienikin askel otettiin ontumalla.

Eläinlääkärille kerroin tapahtuneen. Hän oli sitä mieltä, että kuvataan suoraan. Ontuminen oli niin kraavia. Lisäksi kyselivät hevosen käyttötarkoitusta. Kerroin, ettei siitä oikein kilpahevosta ollut tarkoitus tulla, mutta sellainen, jolla voi valmentautua ja kisailla esteillä.

Röntgenissä Roope oli kiltisti. Toki se rauhoitettiin, mutta siltikin se käyttäytyi mallikkaasti vaikka kipeää jalkaa nosteltiin ja liikuteltiin. Muutaman kuvan jälkeen eläinlääkäri tuli katsomaan, vieläkö tarvitaan lisää. Hän totesi ensin hoitajalle, että näissä jo näkyykin se mitä tarvitaan, mutta yritetään vielä yksi kuva. Ajatus oli itsellä tietenkin pahin. Jos kuvissa näkyy se mitä tarvitaan, ei se voi olla mitään hyvää. Tuomio oli selkeä: "Kyllä se murtunut on."

Jälleen pääsi itku. Ei sille vain voi mitään. Kohta taluttelinkin suurempaa itkunpurkausta pidätellen Roopea klinikan karsinaan. Olo oli tuskainen. Tässäkö se nyt oli. Kolme ihanaa vuotta. Elämäni paras hevonen ja täydellisin ensimmäinen nuori hevonen. Nyt sillä on jalka murtunut.

Jonkin aikaa jouduttiin odottamaan, kunnes eläinlääkäri haki katsomaan kuvia. Siellähän se näkyi selkeästi. Pari isoa murtumalinjaa. Vielä oli hieman epäselvää, yltäisikö murtumalinja nivelpinnalle asti. Murtuma oli siis kyynärluussa.



Sehän on vain hevonen. Miksi sen takia pitää itkeä? Miksi aikuinen ihminen käyttäytyy klinikalla näin? Siksi, että se hevonen ei ole vain urheiluväline, ei työkalu. Se on ystävä. Luotettava sellainen.

Ei siitä luopuminen olisi helppo juttu. Tietysti jokaisella eläimellä on rajallinen elämä ja hevosilla se on noin neljännes ihmisen elinajanennusteesta. Roope on vasta neljä. Sillä olisi voinut olla vielä ainakin 15 hyvää käyttövuotta jäljellä.

Eläinlääkäri oli jo konsultoinut kokeneempaa kollegaa.
Lopettaminen ei ollut ainoa vaihtoehto. Konservatiivisella hoidolla parantumisennuste olisi huono. Leikkaus olisi siis mahdollinen. Tällöin jalkaan laitettaisiin metallilevy, joka kiinnitettäisiin ruuveilla. Leikkauksessa tietenkin olisi omat riskinsä. Lisäksi murtuma vaikuttaisi olevan nivelpinnalle asti. Mikäli nivelpintaan jäisi pykälä, aiheuttaisi se todennäköisesti myöhemmin nivelongelmia. Kohta oli kuitenkin suotuisa, jolloin murtuma-alueelle ei tulisi niin suuri paine.

Toipumisennuste olisi hyvä sille, että hevonen tulisi kestämään aiotussa tarkoituksessa. Sillä pystyisi vielä myös hyppäämään. Tämä tietenkin, jos kaikki menee niin kuin suunnitellaan.

Itse en osannut siinä tilanteessa ajatella. En edes uskaltanut ajatella mahdollisuutta, että Roope vielä pääsisi kotiin laitumelle ja pääsisin sen kanssa harrastamaan.

Isä oli onneksi mukana. Päädyttiin yrittämään leikkausta. Onneksi hevosella oli vakuutus. Leikkausaika järjestyisi keskiviikoksi. Houttu leikkaisi. Siihen asti hevonen pidettäisiin karsinassa ja ilman kipulääkettä, jotta se varoo murtunutta jalkaa.

Olin osittain helpottunut, osittain vielä enemmän peloissani. Leikkaus on kuitenkin iso riski. Leikkaus jo itsessään olisi iso. Leikkaus ei välttämättä onnistu. Jalka voi vaurioitua heräämisvaiheessa. Hevosen pää ei kestäisi koppilepoa. Tulehdukset. Jännevammat. Päässä vilisi liikaa kaikkia riskejä. Tiedossa oli siis se, että toipuminen tulisi olemaan pitkä. Aluksi kuusi viikkoa karsinalepoa ja sen jälkeen keskustellaan jatkosta.

Toisaalta, jos niitä riskejä ei ota, ei myöskään voi onnistua.

Roope ei millään meinannut tulla traileriin. Kipumuistiin oli jo jäänyt jälki. Kopista poistuminen oli vielä vaikeampaa. Roope olisi nyt pari päivää karsinassa. Klinikalle pitäisi viedä puoli kahdentoista aikaan keskiviikkona. Ainoa hyvä asia tässä oli se, että minulla oli vapaa viikko. Pystyin keskittymään täysin hevoseen.

Mitin, miten hevosen saisi pienimmällä kivulla ja lisävahingolla keskiviikkona klinikalle. Tarvittaisiin etupurkuinen traileri. Ei minulla sellaista ollut. Soitin ensimmäisenä tulleet ihmiset läpi. Ei oikein onnistanut. Laitoin facebookiinkin ilmoitusta. Kaverikin laittoi seinälleen. Ei kauaa mennyt, kun puhelimeen tuli viestiä. Koppi löytynyt. Ystävälliset itselleni oudot ihmiset suostuivat lainaamaan heidän etupurkuista koppia leikkauspäivälle ja siihen, että saadaan hevonen kotiin. Iso Kiitos Heille!!!

Päädyttiin myös laittamaan karsinaan turpeen päälle olkea, jotta olisi hevoselle tekemistä, eikä leikkausalueelle pääsisi niin paljon pieniä partikkeleita. Olkeakin löytyi läheltä. Ihana huomata, että ihmisiltä tosiaan saa apua. Nämäkin auttajat sattui molemmat löytymään äidin kotikylältä.

Keskviikkona 19.8.-15 olisi leikkaus.

Kirjoitan siitä taas lisää, kun tuntuu siltä.